Avaimia ja lukkoja

Monesti psykoterapiassa parit esittävät kysymyksen "Onko meillä vielä toivoa?" tai "Sano sinä asiantuntijana selviämmekö?" Jotkut uskovat parisuhteessa selviämiseen, kunhan olemassa olevia vaikeuksia ei ajattele liikaa. Toiset luottavat siihen, että aika parantaa. Kun pari on menettänyt toivonsa suhteen paranemisesta, mitä he ovat menettäneet? Onko silloin niin, että irti päästämisen ja menettämisen pelosta johtuen pidetään kiinni jostakin sellaisesta, joka ylläpitää tai vahvistaa suhdetta tuhoavia elementtejä? Milloin periksi antamattomuus kertoo luottamuksesta ja päätöksestä selvitä vaikeistakin ajoista, milloin se kertoo omasta näkemyksestä itsepintaisesti kiinni pitämisestä? Avaimet ja lukot ovat mielenkiintoinen metafora parisuhteesta. Kaikkiin suhteisiin muodostuu aika ajoin lukkoja. Mikä suhteessa toimii lukkona ja mikä avaimena? Miten voisi säilyttää avaimet lukkoihin ja pysyä kärryillä siitä, mihin lukkoon kukin avain sopii?

Lemmenlukon historia juontaa ensimmäisen maailmansodan aikaiseen surulliseen rakkaustarinaan serbialaisen nuoren naisen ja sotilaan välillä. Tarinan mukaan nuori sotilas ei palannut sodasta kotimaahansa vaan jäi Kreikkaan uuden rakkauden luo. Nainen menehtyi sydänsuruunsa. Kylän naiset alkoivat kiinnittää lemmenlukkoja sillan kaiteeseen säästyäkseen samalta kohtalolta. Perinne elpyi 1900-luvun puolessa välissä. Nykyisin rakkauden silloiksi nimettyjä siltoja on useissa maissa. Sillan kaiteeseen kiinnitettävä lemmenlukko symboloi rakkauden kestävyyttä ja ikuista onnea. Asialle vihkiytyneestä yrityksestä voi Suomessakin tilata yhdellä avaimella varustetun, haluamansa värisen lukon, johon on kaiverrettu pieni runo ja rakastavaisten nimet. Mutta onko järkevää heittää avain veteen sen jälkeen, kun lukko on kiinnitetty siltaan? Parisuhteen dynamiikka muuttuu puolisoiden kasvun ja kehityksen myötä ja suhteen kriisiytyminen on merkki siitä, että asetelmat yksilöiden sisäisessä maailmassa ja suhteessa kaipaavat muutosta tai ovat muuttumassa. Vaikka lemmenlukko onkin symboli, voidaan siihen liittyvää ajatusleikkiä jatkaa kysymällä mitä lukitseminen merkitsee puolisoiden mielissä? Tukeeko se ajatusta siitä, että kaiken ja toisen tulisi pysyä muuttumattomana? Liiallisen lukitsemisen vaarallisuudesta kertoo Japanissa lemmenlukkojen painosta romahtanut silta. Italian Firenzessä Ponte Vecchion siltaa uhannut romahdus estettiin asettamalla lemmenlukkojen ripustamiselle sakkorangaistus.

Toinen konkreettisen lukon ja avaimen yhdistelmä suhteen säilyttämiseksi tai siveettömyyden estämiseksi on historiallinen siveysvyö, metallinen vyötärön ympäri ja haarojen välistä kulkeva vanne, jossa on pienet reiät ulostamista ja virtsaamista varten. Marko Hamilo (2011) kirjoitti aiheesta Suomen Kuvalehdessä todeten siveysvöiden käytön keskiajalla olevan nykyaikaisten tutkimusten mukaan myytti. Kirkollisissa teksteissä ja muissa kirjoituksissa siveysvyöhön viittaavaa ilmausta cingulum castitatis käytettiin moraalisen puhtauden symbolina, ei konkreettisesti. 1800-luvulla siveysvyöt kuitenkin yleistyivät Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Niitä käytettiin naisten raiskauksilta suojelemiseen ja nuorten masturbaation ehkäisemiseksi. Tänä päivänä erilaisia siveysvöitä sekä miehille että naisille löytyy seksikauppojen valikoimista. Vaikka ne liittyvätkin erilaisiin seksileikkeihin, on ajatus toisen rajoittamisesta ja lukitsemisesta joillekin kiihottava.

Älylaitteet ovat erottamaton osa elämäämme. Harva meistä kykenee ajattelemaan elämäänsä ilman niitä. Yhteiskuntamme osana maailmaa on siirtynyt verkkoon niin kokonaisvaltaisesti, ettei arkielämän asiat enää onnistu ilman pääsyä internettiin. Älylaitteet ja netti ovat tulleet myös kielteisellä tavalla osaksi suhteitamme. Ne voivat puuttuessaan lukita yksilön yhteiskunnan ulkopuolelle tai liiallisen aseman saadessaan lukita parisuhteessa puolisoiden välistä vuorovaikutusta. Hiljaisina hetkinä tartutaan helpommin kännykkään kuin rakkaan käteen. Sosiaalista mediaa katsotaan intensiivisemmin kuin puolison silmiin. Monelle ajatus ilman puhelinta vuoteeseen menosta on mahdoton. Parit kokevat mustasukkaisuuden tunteita toistensa puhelimia kohtaan. Usein psykoseksuaaliterapiassa osana hellyysharjoituksia harjoitellaan läsnäoloa toista varten hetkissä ennen nukahtamista, aamutuimaan tai muulloin yhteisesti sovittuina hetkinä, joihin ei puhelimet kuulu.

Melanie Klein kuvasi ihmisen mielessä olevia vaihtelevia tiloja skitsoparanoidisena ja depressiivisenä positiona, joista jälkimmäinen on yksilön kehityksellinen saavutus. Kyky depressiiviseen positioon merkitsee myös toisen ihmisen mieltämistä aidosti toisena ihmisenä, omana itsenään, jolla on lupa ajatella, kokea ja tuntea eri tavoin kuin joku muu. Aikuisten välisessä suhteessa skitsoparanoidista tilaa kuvaa kokemus uhattuna olemisesta ja toisen kokemisesta vaarallisena tai epäluotettavana. Tässä tilassa päällimmäisenä mielessä on oma selviytyminen, toisen ajatuksia tai tunteita ei ole valmiutta tai halua kuulla tai vastaanottaa. Depressiivisessä positiossa puolestaan ihminen kykenee ajattelemaan asioita ja tilanteita myös toisen näkökulmasta, pyrkii ymmärtämään itseä ja toista sekä voi ottaa vastuuta omasta itsestään ja tekemisistään. Skitsoparanoidiseen tilaan "putoaminen" on inhimillistä ja tapahtuu läheisissä suhteissa tilanteissa, joissa tulee loukatuksi tai satutetuksi. Niistä eteenpäin selviytymisessä keskeistä on tunnistaa itsessä oleva kipu, ilmaista se ja jossakin ajassa kyky päästää irti. Suhteessa vaikeasta tunteesta irti päästäminen ei ole mahdollista, ellei toinen ole ottanut sitä vastaan. Yksi paripsykoterapian keskeisistä tavoitteista onkin auttaa paria liikkumaan näiden tilojen välillä, siirtymään kohti depressiivistä positiota, jossa kumpikin voi ottaa vastuuta sanoistaan ja teoistaan ja kokea aitoa myötätuntoa toista kohtaan.

Parisuhteessa kivuliaimpia ovat kohdat, joissa jokin yhteisesti sovittu ja sen myötä luottamus toiseen rikkoutuu. Se, mikä koetaan itseä tai suhdetta kohtaan rikkovaksi, onkin monimutkaisempi asia määriteltäväksi. Jos edellä kuvattua kykyä kunnioittaa toisen yksilöllistä mielenmaailmaa ei ole, voi toisen oman tahdon ilmaisu olla toiselle pelottavaa tai syvästi loukkaavaa. Äärimmillään se voi johtaa toisen kontrollointiin tavalla, jossa erillisyyttä ilmaiseva olemisen tapa ei ole suhteessa sallittua. Tämän kevään suomalaisessa Uneton48 lyhytelokuvakilpailussa Hietalahden videopajan lyhytelokuva Polvillaan kuvaa juuri tällaista ulkoisesti kaunista mutta dynamiikaltaan kivuliasta parisuhdedynamiikkaa, jossa toisen väärässä olemisen tai vääränlaisena kokeminen on julmuutta. Sen hyväksyminen, ettei kumpikaan kykene, tai aina edes halua täyttää itseen kohdistuvia odotuksia, on merkki hyväksyvästä rakkaudesta. Kun se yhdistyy kokemukseen ja luottamukseen siitä, että molemmat tahtovat toisilleen hyvää, on suhteella mahdollisuus selvitä vaikeistakin kriiseistä.

Anteeksipyyntöjä ja anteeksiantoja on monenlaisia. Ne voivat olla pinnallisia, tavan vuoksi ääneen lausuttuja ilman todellista pahoillaan oloa ja tietoisuutta toisen satuttamisesta sekä ilman anteeksipyynnön todellista vastaan ottamista ja hyväksyntää. Matka anteeksipyynnöstä anteeksiantoon on monivaiheinen prosessi, joka edellyttää molemmilta osapuolilta uskallusta haavoittuvuuden tunnistamisen ja sen toisilleen näyttämiseen, sekä kykyä hyväksyä toisen tunnereaktioita. Jos puolisoiden omassa suhdehistoriassa on keskeneräisiä syyllisyyden tai uhriutumisen kokemuksia, voi parisuhde muodostua alustaksi näiden työstämiselle. Syyllisyyttä poteva etsiytyy yhä uudelleen tekoihin, jotka herättävät puolisossa voimakkaat tunnereaktiot ja halun rankaista häntä. Se, jolta ei koskaan pyydetty anteeksi varhaisia tai myöhempiä pettymyksiä, janoaa anteeksipyyntöjä. Näin myös hän voi tietämättään rohkaista puolisoaan käyttäytymiseen, josta seuraa hyvittelyä ja anteeksi pyyntöjä.

Psykoterapiassa kohdataan lähes kaikilla tunneilla mielen sisäisiä ja puolisoiden välisiä lukkoja, joiden avaimet ovat kadonneet. Tärkeää on, ettei lukkoja murreta, vaan avaimia pyritään löytämään yhdessä. Mielenkiintoista on se, että poisheitetyt tai kadonneet avaimet ovatkin usein elämään jääneitä ajatuksia, joiden ei uskonut tai ei haluaisi muuttuvan. Ne voivat myös olla kivuliaita tunteita, joille ei ollut tilaa tulla ilmaistuksi tai jaetuksi. Lohdullista on se, että niiden yhdessä kohtaaminen, vastaanottaminen ja jakaminen toimii kuten sepänpajan tuli. Ne sulavat rakkaudeksi ja kunnioitukseksi, joista voidaan takoa lukkoihin uudet avaimet.  

Sanna Aavaluoma