Kaivo

Pekka Lehdon elokuva Kaivo vuodelta 1992 on tositapahtumiin perustuva perhetragedia. Se kertoo raskaasta ja vihamielisestä perhedynamiikasta maatilalla, jossa sukupolvenvaihdos on toteutunut vain nimellisesti. Perheen vaikeudet tiivistyivät lopulta nuoren perheenäidin psykoosiin ja epätoivoiseen tekoon hukuttaa omat lapsensa. Kaivo haastaa katsojansa monella tavalla. Onko vanhemman tekemä lapsensurma mitenkään ymmärrettävissä? Oliko se ennakoitavissa? Olisiko se ollut estettävissä? Elokuvateattereissa Kaivon näki vaatimattomasti alle 30 000 katsojaa. TV:ssä elokuva on näytetty neljästi ja parhaillaan se on katsottavissa Yle-Areenassa.

Anna-Maija ja Matti Laakso elävät suurella maatilalla, joka on Anna-Maijan lapsuuskoti. Perheeseen kuuluu heidän lisäkseen kolme lasta ja Anna-Maijan leskeytynyt Taimi-äiti. Kun Anna-Maija ja Matti menivät naimisiin, Taimi ilmoitti päätöksestään luovuttaa tila Anna-Maijan ja Matin hoidettavaksi. Nuoripari maksoi tilasta korkean hinnan ja lupasi Taimille elinikäisen asumisoikeuden tilalla. Todellisuudessa Taimi hallitsee päätöksiä, arvostelee ja vähättelee vävyään ja tyttärensä toimintaa. Taimi kokee edelleen olevansa tilan piika, mutta antaa tyttärensä kokea samanlaista kohtelua, jota itse on aikanaan saanut. Anna-Maijan isosisko Merja on muuttanut Ruotsiin. Perheen isän kuoltua Taimi ei ole jäänyt suremaan. Hänellä on itseään reilusti nuorempi miesystävä Arvi, jota kutsutaan myös kylän gigoloksi. Taimi ja Arvi viettävät riehakasta elämää nuoren parin huolehtiessa maatilan töistä. Taimin luvalla Arvi käyttää talon ruokavarastoja. Kolmannen lapsen syntymän jälkeen Anna-Maija on uupunut. Matin ehdotukset muualle muutosta tai avun hankkimista eivät tunnu mahdollisilta. Anna-Maija ei voi myöntää tarvitsevansa apua – se merkitsisi äidin edessä epäonnistumista omassa äitiydessä ja emännyydessä. Anna-Maijan vaatimukset itseään kohtaan muuttuvat kohtuuttomiksi. Hän pesee tilan lehmät päivittäin ja kuitenkin syyttää itseään siitä, ettei lehmien siemennys tuota tulosta.

Varhain aamuyöllä Matin herätessä Anna-Maijaa ei näy missään. ja tullessaan maatilalle Arvi löytää perheen vanhimman pojan juoksemassa yksin pellolta kotiinpäin. Järkyttynyt Marko ei pysty puhumaan. Poliisien ja armeijan voimin käynnistyvät Anna-Maijan ja kahden nuorimman lapsen etsinnät. Myös Merja tulee kotiin kuullessaan sisarensa ja lasten katoamisesta. Perheenjäsenten katoaminen ja epätietoisuus herättää suurta hätää ja pelkoa. Ihmiset reagoivat kriisitilanteisiin yksilöllisesti. Hyvin voivassa perheessä aikuiset ottavat tilanteesta vastuuta, tukeutuvat toisiinsa ja lohduttavat toisiaan. Erityisesti lapsista pidetään huolta. Laakson perheessä asiat ovat toisin. Matti huutaa Anna-Maijaa toivoen huutonsa tavoittavan vaimonsa. Markolle huudetaan ja häneltä vaaditaan selitystä mistä hän tuli ja mitä on tapahtunut. Taimi ja Merja keskittyvät syyllisen löytämiseen. Taimi syyttää vävypoikaansa tyttärensä pahoinvoinnista. Merja syyttää äitiään ja haukkuu tätä hulluksi ja hutsuksi, joka on yrittänyt sekoittaa Anna-Maijan mielen.

Lopulta etsinnät tuottavat tulosta ja lapset löytyvät hukkuneina pellon laidassa olevasta kaivosta. Anna-Maija löytyy sekavana tilan vintiltä. Poliisikuulusteluissa Anna-Maijaa hän ei muista onko hän naimisissa tai onko hänellä lapsia. Myöhemmin hän kertoo ymmärtävänsä ihmisen hukkuvan veden varassa, mutta ei ajatellut, että lapsetkin voisivat hukkua. Pudotettuaan lapset kaivoon hän halusi itsekin uimaan, koska lapsetkin uivat. Tapahtuneen selvittyä Taimi tekee itsemurhan viiltämällä kurkkunsa auki. Anna-Maijaa ei tuomita, Hän palaa kotiin ja jatkaa elämäänsä miehensä ja eloon jääneen poikansa kanssa.

Elokuvan taustalla ollut "Kaivo-surma" tapahtui Pornaisissa vuonna 1985. Toisin kuin elokuvassa, todellisuudessa äiti hukutti kaikki kolme lastaan. Elokuva avaakin pohdittavaksi lapsen todellisuuden perheessä, jossa tapahtuu väkivaltaa tai kaltoinkohtelua sekä sen vaikutukset hänen elämäänsä. Lapsi on aina riippuvainen vanhemmistaan. Turvan ja tuhon sisällyttäminen samaan henkilöön on mahdoton tehtävä. Todennäköisesti elokuvan pieni poika joutui lohkomaan nämä äidin puolet erillisiksi toisistaan. Hänen saamansa ammattiapu on ratkaiseva tekijä sille, minkälaisiin läheisiin ihmissuhteisiin hän kykenee myöhemmin elämässään. Elokuvan lopussa Anna-Maija kysyy "Saanko minä koskaan tietää miksi minä tein näin? Yhtä tärkeä on kysymys mitä tapahtuu lapsensa surmanneelle äidille, kun hän ymmärtää mitä on tehnyt. Miten voi jatkaa elämäänsä tekonsa tiedostaen?

Vuosina 1995-2005 lapsensa surmanneista 50 vanhemmasta äideistä viisi ja isistä kymmenen surmasi myös itsensä (Putkonen, Weizmann ja Eronen 2009). Vuosina 2003-2014 äiti tai isä surmasi 74 alle 15-vuotiasta lasta, eniten alle vuorokauden ikäisiä vauvoja. Oikeuspsykiatrian dosentti Hanna Putkonen on tehnyt surmaajatyyppiluokittelun lapsensurmaajista:

• Itsemurhaisät, jotka eivät selviydy erosta. Ajatus siitä, että perhe jatkaa elämäänsä ilman häntä on sietämätön.
• Antisosiaaliset vanhemmat, joiden elämässä on väkivaltaa, viranomaiskontakteja ja rikollisuutta. Teko ei ole suunnitelmallinen vaan impulsiivinen, pikaistuksissa tehty, tai vahinko.
• Yksinhuoltajaäidit – ryhmässä on enemmän psykoottisia oireita kuin muissa ryhmissä. Heillä on arjessa paljon mielenterveyden ja lastensuojelun palveluita.
• Koulutetut naiset, jotka ovat pois työelämästä.
• Vauvantappajat, nuoret alle 25-v äidit, joilla ei neuvolakontaktia, vauva jätetään kuolemaan.

(Roininen 2015).

Perhesurmien taustalla on usein pitkäaikaisia ongelmia ja usein moniongelmaisuutta, kuten vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmat, ihmissuhdevaikeudet ja väkivaltaisuus, ero tai eron uhka, taloudelliset ongelmat, sosioekonominen huono-osaisuus, (psykoottistasoinen) masentuneisuus tai puolisoon kohdistuva kosto. Lapsen kuolema saattaa olla myös pahoinpitelyn seurauksena tapahtuva vahinko. Lapsen surmaamiseen syyllistyvät sekä isät että äidit, mutta heidän tekonsa eroavat toisistaan. Isien teot ovat usein impulsiivisia, motiivina viha, kosto ja riita. Äitien ongelmat liittyvät sisäiseen keinottomuuteen ja kyvyttömyyteen selviytyä vanhemmuudesta (Putkonen ja Weizmann-Henelius 2012).

Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman mukaan suurta osaa lapsensa surmanneita vanhempia yhdistää vakava masennus ja usein psykoottisuus. Lisäksi perheiden erilaiset kriisitilanteet lisäävät henkirikoksen mahdollisuutta. Kriisiytyneiden perheiden tuki ja vakavasti masentuneiden saaminen hoitoon olisi tärkeää lapsiin kohdistuvien henkirikosten vähentämiseksi. Lauerman mukaan perhesurmista uutisointi voi lisätä riskiä heikossa tilanteessa olevan perheen ratkaisumalliksi. (Katri 2021) Tapausten mediassa käsittelyn vaikutuksia on toisaalta vaikea arvioida. Jääkö luettu uutinen kytemään mieleen ratkaisumallina? Vai voisiko olla myös niin, että uutisointi pysäyttää lukijan pohtimaan omaa tilannettaan ja hakemaan perheelleen apua? (Raevaara 2012)

Sanna Aavaluoma

Kuva Ilmari Kostiainen, graafinen suunnittelu Mega Maunula

Rooleissa:

• Anna-Maija Laakso Merja Larivaara

• Matti Laakso Auvo Vihro

• Taimi Liisa-Maija Laaksonen

• Merja Katariina Kaitue

• Arvi Parikka Martti Suosalo

Lähteet:

1. Katri Kirsi (2021) Psykiatri Hannu Lauerma: Lapsensa tappavat vanhemmat ovat usein syvästi masentuneita, moni jää vaille hoitoa. Yle 11.2.2021. https://yle.fi/a/3-11784570

2. Putkonen Hanna ja Weizmann-Henelius Ghitta (2012). Kuka tappaa lapsensa? Pääkirjoitus Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2012;128(10):1004-5. https://www.duodecimlehti.fi/duo10257/

3. Putkonen Hanna, Weizman-Henelius Ghitta ja Eronen Markku: Vanhempien lapsiinsa kohdistamat henkirikokset Suomessa. https://www.duodecimlehti.fi/duo98026

4. Raevaara Tiina (2012) Perhesurmat ja julkisuus. Suomen Kuvalehti 15.1.2012. https://suomenkuvalehti.fi/tarinoitatieteesta/perhesurmat-ja-julkisuus/

5. Roininen Annukka. Mitä 74 surmattua lasta opettavat? Joskus kyse on vain päivistä. Yle 26.3.2015 https://yle.fi/a/3-7877716