Tähtitarhassa

Suomalaisessa kulttuurissa vaatimattomuutta pidetään hyveenä ja ylpeyttä paheena. Vanhan kansan sanonnat sisältävät järkyttävän määrän lapsen turvallisuuden kokemuksen ja hyvän itsetunnon rakentumista estäviä ohjeita. Niiden mukaan liiallinen sylissä pito ja helliminen pilaa lapsen. "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" selittää sitkeästi vallalla ollutta oikeutusta lapsen fyysiselle kurittamiselle. Itkevää lasta ei tarvitse rauhoittaa, sillä "Huutaminen vahvistaa keuhkoja". Lasta ei kannata kehua, sillä "kehu ylpistää lapsen". Ei kannata unelmoida elämässä liikoja, sillä se, "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa". Ulkonäöllä ei kannata koreilla, sillä "vaatimattomuus kaunistaa". Kasvatuksen kautta sisäistyvinä ja siten kaikkiin ihmissuhteisiin siirtyvinä nämä uskomukset yhdistyvät, kapeutuvat ja kärjistyvät. "Viisaudet" ovat tiivistyneet johtopäätelmäksi "Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Mitä jos johtopäätelmä olisikin "Nöyryytys käy ylpistymisen edellä"?

Jokainen lapsi haluaa tuottaa iloa vanhemmilleen ja kokea olevansa heille tärkeä ja erityinen. Ne ovat kokemuksia, joita ei opita tai opetella, vaan koetaan vanhempien rakastavassa hoivassa ja yhteisissä hetkissä heidän kanssaan. Ne sisältävät vanhempien rakastavan katseen, lapsesta iloitsevat reaktiot ja hyvän olon hetket yhdessä lapsen kanssa. Niissä lapselle rakentuu ja sisäistyy kokemus siitä, että on arvokas ja tärkeä omana itsenään riippumatta siitä, minkälaisella tuulella on tai miten onnistuu erilaisissa tehtävissä ja suorituksissa. Yhteinen ilo olemassaolosta, osaamisista, onnistumisista ja tekemisestä antaa lapselle monenlaisia tyydytyksen ja tyytyväisyyden kokemuksia,  rohkaisee ja innostaa häntä aktiivisuuteen, kokeiluun ja unelmiin, joita voi tavoitella. Hänestä tulee hyvällä tavalla ylpeä itsestään, sillä hänen vanhempansa ovat rakastavasti ylpeitä hänestä.

Lapsi, joka ei saa kokemusta itsestään toivottuna, rakastettuna, rakastettavana ja rakastavana, tulee pudotetuksi mustaan aukkoon. Mustan todellisuuden kokeminen, tunteminen ja hyväksyminen on liian kivuliasta. Lapsi rakentaa varhain suojakseen oman sisäisen maailmansa, joka lohduttaa häntä. Hän kieltää tarvitsevuuden ja sen puuttumisen itsessään. Sitä, mitä ei ole läheltä saatavissa, ei kannata kaivata. Hän sijoittaa kaiken kaipuunsa kauas, omaksi tähtitarhakseen, jota voi tarkastella yksinäisissä hetkissä taivaalla. Kaukoputkella voi tarkastella sen yksityiskohtia ja tunnistaa erilaisia tähtikuvioita ja niiden kauneutta.

Toisten ihmisten kanssa tasavertainen ja myötätuntoinen kanssakäyminen on tälle lapselle myöhemmin elämässä haasteellista. Hänen rakentamansa selviytymiskeinot vaikeuttavat lämpimien suhteiden kehittymistä. Yksi hänen selviytymiskeinoistaan voi olla äärimmilleen viety vaatimattomuus, joka sisältää ajatuksen siitä, ettei itsellä ole oikeutta tai mahdollisuutta saavuttaa sitä, mitä toisilla on. Toinen selviytymiskeino on kieltää itsessään oleva kaipuu ja toive läheisyydestä ja yhteydestä toisten kanssa. Kolmas keino on väheksyä toisia ja asettaa itsensä heidän yläpuolelleen. Näiden keinojen yhdistelmässä hänet nähdään ylpistyneenä, toisten yläpuolelle asettuvana ja omasta mielestään ylivertaisena suhteessa toisiin.

Miten voimme välttyä sisäänsä imaisevilta mustilta aukoilta, hyvän itseltä kieltämiseltä ja unelmoinnin lakkaamiselta? Miten voisimme olla rakkaudella ylpeitä lapsistamme, omista saavutuksistamme ja jakaa saavutusten hedelmiä toisten kanssa sen sijaan, että pitäisimme ne visusti piilossa? Miten voisimme olla itseämme arvostaen vaatimattomia? Jos tähtiin sijoitettua rakkautta voi katsella vain yksin tähtitornistaan, rakkaus ei ulotu lähellä oleviin ihmissuhteisiin. Silloin ei myöskään voi tulla nähdyksi sellaisena kuin todellisuudessa on. Tulee nähdyksi empatiakyvyttömänä ja toisista piittaamattomana. Silloin on vaarana jäädä tähtitorninsa vangiksi, lumoutua vain valovuosien päässä olevasta kauneudesta ja jäädä paitsi lähellä olevasta hyvästä. Niinä hetkinä, kun tähtitarhaansa voi katsella toisen kanssa, tulee mahdolliseksi nähdä yhdessä sen kauneus ja tulla sen koskettamaksi. Kaukaisesta Tähtitarhastakaan ei tarvitse luopua. Se voi toimia oppaanamme ja muistuttaa meitä niistä tähdistä, jotka ovat arjessamme lähellämme, saavutettavissa.       

Sanna Aavaluoma