The Wife

Björn Rungen elokuva The Wife (Vaimo) vuodelta 2017 perustuu Meg Wolitzerin saman nimiseen romaaniin parisuhteesta, johon ei mahdu kahta kirjailijaa. Se on kuvaus ohut- ja paksunahkaisesta narsismista (lue aiheesta lisää kirjoituksesta elokuvasta Kohtauksia eräästä avioliitosta 30.6.2024) ja niiden yhteen kietoutumisesta parisuhteessa, jolloin kahdesta tulee yksi – kunnes toinen haluaa ja kykenee irrottautumaan sulautuneesta dynamiikasta ja nousta varjosta valoon. Elokuva haastaa katsojan eettiseen pohdintaan yhteistyötä koskevan vapaaehtoisen suostumuksen ja hyväksikäytön rajoista.

Elokuva alkaa vuonna 1992 hetkestä, jossa ikääntynyt Joseph Castleman on menossa nukkumaan tietoisena mahdollisesta puhelinsoitosta tulevana yönä. Mielihyvä- ja tyydytyshakuinen Joe nauttii suosiosta ja keskipisteenä olosta, mutta ei kykene myöntämään heikkouttaan tai vastaanottamaan myötätuntoa. Rauhoittuakseen nukkumaan hän syö yöpalaa. Vielä pureskellessaan viimeistä suupalaa hän herättää nukkuvan vaimonsa ja pyytää pikapanoa tämän vastustelusta huolimatta. Joe toteaa, ettei halua keneltäkään säälipuheluja, ellei voittoa tule. Odotettu puhelu Tukholmasta tulee yöllä ja Joe haluaa Joanin kuuntelevan talon toisesta puhelimesta. Joelle on myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto. Pariskunta pomppii sängyllä kuin lapset Joen rallattaessa "Mää voitin Noobelin! Mää voitin Noobelin! Lalla lalla laa laa!". Ystäville, läheisille, kollegoille ja opiskelijoille järjestetyssä juhlassa Joe toteaa kiitospuheessaan, ettei olisi mitään ilman vaimoaan. Kommentti voidaan kuulla vaatimattomuutena ja vaimoa kiittävänä, mutta se pitää sisällään surullisen totuuden.

Castlemanin perheessä asiat ovat sujuneet hyvin, kun ne ovat hivelleet Joen itsetuntoa. Vuosikymmenten ajan Joan on sopeutunut miehensä naissuhteisiin ja keskittynyt huolehtimaan Joesta. Auttavainen ja huolehtiva vaimo sekä tytär, joka on tuomassa suvun jatkumisen lahjan vanhemmilleen, kirvoittavat Joen kielenkannat ylistämään perhettään. Sen sijaan isäänsä samaistumaan pyrkivä ja tältä hyväksyntää kipeästi kaipaava kirjailijapoika David joutuu elämään isänsä halveksimana ja varjossa. Joe ei voi sietää ajatusta itseään kirjallisesti lahjakkaammasta pojasta. Hän vähättelee poikansa kirjoituksia ja toteaa julkisesti tämän olevan omaa kirjailijaääntään etsivä nuori. Tukholmassa Joe arvostelee kustantajansa hotellihuoneeseen lähettämää shampanjaa halvaksi roskaksi kysyen samalla haluaisiko David sen itselleen.

Palkintopuhelun saapumisesta asti Joanin kasvoilla nähdään kivettynyt ja hetkittäin hyytäväkin ilme. Maailman arvostetuimman kirjallisuuden palkinnon myöntäminen Joelle herättää Joanin vuosikymmenten unesta ja vie hänet muistoissa vuoteen 1958, jolloin hän tutustui kirjallisuuden lehtori Joe Castlemaniin. Joe luennoi opiskelijoilleen: Ellei kirjailija kirjoita, hänen sielunsa nääntyy nälkään. Avioliiton, lapsen syntymän ja työn haasteissa Joen kirjalliset tuotokset olivat alkaneet näivettyä. Nuoren kirjallisuudenopiskelijan raikkaat ajatukset ja kirjallinen lahjakkuus tulivat kuin tilauksesta Joen elämään. Tulevan parin dynamiikka näyttäytyy jo ensimmäisessä ohjauskeskusteluissa. Joe lähentelee Joania ja herättää tässä toiveen treffeistä. Joanin suostuessa selviää, että Joe tarvitsee häntä lapsenhoitajaksi päästäkseen viettämään iltaa vaimonsa kanssa. Ensi hetkestä alkaen Joan on Joelle samaan aikaan toisarvoinen ja korvaamaton. Joe ja Joan kuitenkin rakastuvat ja Joe eroaa vaimostaan.

Yliopisto, kirjallisuus- ja kirjailijapiirit ovat miesten valtakuntaa. Joan kuulee varoituksen sanoja naiskirjailijan mahdollisuuksista menestyä alalla. Joe pyytää Joania kommentoimaan tekstiään, mutta ei kestä rehellistä palautetta tarinan ja henkilöhahmojen toimimattomuudesta. Pari on hankalassa tilanteessa. Joe on menettänyt maineensa ryhtyessään suhteeseen opiskelijan kanssa. Joan ei luota omiin mahdollisuuksiinsa kirjailijana. Joella on mielessään toimivia tarinoita, mutta ei kykyä kirjoittaa. Joanin ehdotus korjata Joen ensimmäinen romaani ennen sen kustantamoon lähettämistä tuottaa tulosta. Kustantamo julkaisee kirjan ja Joen tie kirjailijana saa uuden suunnan. Parin välinen työnjako toimii. Joan kirjoittaa, Joe hoitaa kodin ja lapset. Toinen toisensa jälkeen julkaistavat kirjat menestyvät. Joe saa lukijoita, mainetta, ja kunniaa.

Nathaniel Bonen kustantaja on pyytänyt tätä kirjoittamaan Josephin elämänkerran. Taustatyön Joen elämästä aloittanut Nathaniel on mukana matkalla Tukholmaan. Hän pyrkii Joen, Joanin ja Davidin puheille jo lentokoneessa. Joe kieltäytyy yhteistyöstä ylimielisesti. Tukholmassa Nathaniel kuitenkin etsiytyy Joanin ja Davidin seuraan. Hän kertoo olevansa tietoinen Joen syrjähypyistä ja pitävänsä sitä pöyristyttävänä merkkinä Joen riittämättömyyden tunteesta. Hän on tavannut myös Joen ex-vaimon, jonka kertoo olevan kiitollinen siitä, että Joan on vapauttanut hänet Joesta. Nathaniel kertoo tutustuneensa sekä Joanin että Joen varhaiseen kirjalliseen tuotantoon ja toteaa Joen kirjoitusten tason nousseen hämmästyttävästi hänen tavattuaan Joanin. Nathaniel haluaa kirjassaan paljastaa totuuden Joen kirjojen synnystä. Sinnikkäistä yrityksistään huolimatta Nathaniel ei saa Joanilta vahvistusta teorialleen, mutta romahduttaa Davidin käsityksen vanhemmistaan. David kysyy äidiltään suoraan onko tämä isän haamukirjoittaja. Joe ja Joan kiistävät yksimielisesti ja vakuuttavasti teorian valheeksi.

Koko seremoniaan valmistumisen ajan Joanin sisäinen ristiriita kasvaa. Palkittavien miesten vaimoille tarjottavat kauneussalonkikäynnit ja ostosmatkat ovat nöyryyttäviä. Parin välille kehkeytyy voimakas riita, kun Joanille selviää Joen flirttailu valokuvaajan kanssa. Joanin kommentit ovat jäätäviä, mutta jäävät vaille Joen reaktiota tai vastausta. "Mitä me oikein teemme?" "Varo, sillä vaarallisimpia ovat loukatut kirjailijat." Vain tieto tyttären synnyttämästä poikavauvasta palauttaa hyvän ja onnellisuuden parin välille.

Mikään ei kuitenkaan ole enää ennallaan. Palkintojuhlassa tunnelma tiivistyy sietämättömäksi. Joen valmistautuessa vastaanottamaan mitalinsa kuninkaalta Nobelistiksi valintaperusteissa todetaan: "Tuotantonne on laaja, tauoton ja suurenmoinen. Jokaisella kirjallanne, herra Castleman, haastatte romaanin muodon, uudistatte tarinankerrontaa ja proosaa. Olette tyylin mestari. Silti hahmonne ovat todellisia, kohtalot koskettavia, muotokuvat syvällisiä. Tekstinne inhimillisyys ylittää luokka- ja sukupuolirajat. Olette sanojen mestari. Ennen kaikkea kuvaatte mestarillisesti ihmiselämän ehtojen moninaisuutta." Joe saa kiitokset Joanin erityislahjoista. Joen julkinen toteamus, ettei hänen vaimonsa kirjoita, ja kiitospuheessa vaimon kiittäminen siitä, että tämä on mahdollistanut hänen vetäytymisensä kirjoittamaan ylittävät Joanin sietokyvyn. Juhlaillallisella Joan toteaa kuninkaalle ammatikseen kuninkaantekijän. Pari poistuu kesken illallisen ja taksissa parin riita siitä, kenelle palkinto kuuluu, eskaloituu mitalin heittoon auton ikkunasta. Mitali löytyy kadulta, mutta Joan on tehnyt päätöksensä lähteä suhteesta. Hän ilmoittaa haluavansa erota.

Jokaisen suurmiehen takana sanotaan olevan vielä suurempi nainen. Kreikkalaisessa mytologiassa muusa on runotar, taiteiden ja tieteiden haltiatar. Se merkitsee myös kuvitteellista henkilöä tai asiaa, joka inspiroi luovaa työskentelyä. Muusan ja taiteilijan epätasa-arvoisessa suhteessa Muusan tehtävä on ruokkia taiteilijan luovuutta ja tyydyttää hänen seksuaalisia tarpeitaan. (Sommar 2013). Joe Castlemanilla oli lukuisia naissuhteita, mutta vaimoaan hän kutsui muusakseen. Se kertoo hänen vääristyneestä käsityksestään sekä itsestään, että vaimostaan. Osittain Joe uskoi itsekin siihen, että on kirjoittanut nimissään julkaistut kirjat. Ohikiitävässä hetkessä hän toteaa Joanille "Emme me ole pahoja ihmisiä". Eettinen ristiriita käy kuitenkin raskaaksi. Joe ja Joan riitelevät rajusti siitä, kumman maailmasta ja todellisuudesta kirjojen henkilöt ja tarinat ovat syntyneet. Riidan päätteeksi Joe saa sydänkohtauksen ja menehtyy.

Oikeustieteen tutkija Tuomas Mattila määrittelee haamukirjoittamisen luovan panoksen antamiseksi uuteen teokseen niin, että teos laitetaan toisen henkilön nimiin eikä kirjoittajaa mainita teoksen tekijäksi. Haamukirjoittamiseen liittyy eettisiä ongelmia. Lukijat eivät saa käsitystä teoksen alkuperästä. Henkilöstä annetaan kuva taitavana sanankäyttäjänä, vaikka hän ei olisi itse kirjoittanut nimissään markkinoitavaa kirjaa. Äärimmäinen tilanne Mattilan mukaan syntyisi, jos tällainen teos ilmoitettaisiin kirjallisuuskilpailuun (www.tiedetoimittajat.fi). Matka Tukholmaan merkitsi Joanille elämänkumppanin menettämistä, mutta oman äänensä takaisin saamista. Joen kuoleman jälkeenkään Joan ei halua julkisesti paljastaa totuutta todellisesta Nobelistista. Hän kuitenkin irrottautuu uhriutumisesta, itsensä vähättelystä ja oman lahjakkuutensa kätkemisestä. Paluulennolla hän lupaa pojalleen kertoa kotona kaiken ja avaa omassa luonnoskirjassaan puhtaan sivun uusille kertomuksille.

Sanna Aavaluoma

Rooleissa

• Joan Castleman Annie Starke, Glenn Close

• Joe Castleman Harry Lloyd, Jonathan Pryce

• Susannah Castleman Alix Wilton Regan

• David Castleman Max Irons

• Nathanial Bone Christian Slater

Lähteet

1. https://www.tiedetoimittajat.fi/haamukirjoittaja-pida-kiinni-oikeuksistasi/
   

2. Sommar Heidi (2013) Taiteilija ja muusa. YLE Elävä arkisto 14.10.2013 / 10.3.2020 https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/10/14/taiteilija-ja-muusa